The scars of words

Mä en edes tiedä mistä aloittaisin…. Oon kauan ajatellu palaavani tänne bloggaamisen maailmaan, mutta en oo saanut sitä vain aikaiseksi, mutta nyt ku on aikaa niin ajattelin ees kertoa muutamia asioita ja muutenki kaikkee mitä mietityttää mua jne. Mulle kuuluu toisaalta maailman parasta ja kaikki on ihanasti, mutta samaan aikaan kaikki on päin helevettiä ja oon yksin. Mä en enää muista tarkalleen päivää, mutta joulun aikoihin mun maailma romahti. Psykologian kurssien avulla onneksi käsitän ja tiedän, että oon nuori niin en edes voisi käsitellä kaikkea tapahtunutta helposti, vaan se vaatii niin paljo. Se johtuu pelkästään siitä, että en oo vielä kehittynyt tarpeeksi - ainakin psykologian mukaan. Joulun aikoihin me erottiin Jonin kanssa. Se oli mulle maailmanloppu…… mä en pystynyt syömään, en löytänyt pientäkään positiivista asiaa ja itkin ihan kokoajan. Mä itkin koulussa, kotona, tallilla…. mä kirjaimellisesti romahdin ja tuntui et kaikki asiat vain häipyi mun elämästä. Samaan aikaan suurin osa mun kaikista kavereista oli tosi outoja, etäisiä. Kukaan ei ymmärtänyt ja vaikka joku yritti ymmärtää, tuntui etten päästänyt enää ketää mun lähelleni. Pelkäsin. Mä pelkäsin ihan kaikkea. Pelkäsin et jos olisin luottanut johonkin ihmiseen tai edes sanonut jollekkin moi, mua olis nakattu kirveellä selkään. Mun ruokahalu alkoi palata normaaliksi kuitenkin onneksi viikon sisällä, mutta en silti ollut normaali. Kului muutamia kuukausia ja piilotin kaiken mikä mun päässä liikku, en halunnu elää enää. Sitten tapahtui se hetki, kun aloin löytää pientä toivoa ja iloa mun elämään. Joni katu meidän eroa, menin niille sopimaan asiat ja sovittiin, että yritetään uudelleen. Nyt oonkin sitten saanut Jonin rinnalleni, tuekseni. Samaan aikaan suurin osa mun kavereita jätti mut, menetin ne syystä tai toisesta. Tiedän että olin vähän osasyyllinen asiaan, mutta mut leimattiin petturiksi ja että olisin jättänyt itse mun kaverit. Mä sain syyt niskoilleni ja elän niitten antamien tuskien kans joka päivä. Ainoo asia mikä pitää mut nyt koossa on Joni. Muuten oon ihan yksin… oon suurimmaksi osaksi yksin koulussa, kotona oon tosi yksinäinen ilman Jonia ja mua ei pyydetä mihinkää, vaikka ite yritän parhaani mukaan sopia kokoaika jonkun kaverin kanssa. Mun elämä on suorastaan vaan sitä, että elän niillä päivillä milloin nään Jonia. Meen kouluun, tuun koulusta, oon kotona pelaamassa tai lukemassa ja käyn tallilla. Mulla on elämä perjaatteessa järjetyksessä kaikkien tapahtumien jälkeen, mutta en oo onnellinen, niinkuin olin ennen ja haluaisin olla.

Mulla on aina ollut tosi huono itsetunto, mutta se ei auta asiaa, että oon lihonnut. Mä vihaan, vihaan, vihaan, vihaan kaikkee fitnesspaskaa, mutta koska oon lihonnut mun on oltava osa sitä paskaa. Oon vähentänyt mun syöntimäärää, jättäny perunan pois, vähentäny leipää, koska oon syöny leipää ihan hemmetisti liikaa :Dd en kuitenkaan halua kuihduttaa itteeni, koska mun mielestä nainen ei oo nainen ellei oo muotoja. Miksi pojat edes haluaisi seurustella sellaisen likan kans, millä ei oo mitään mistä ottaa kiinni? Mä vihaan fitnesskulttuuria niin paljon! Suurin syy on se, että se on vienyt multa paljon ihmisiä pois. Ei, eivät he oo kuolleet, mutta fitness on kuollettanut kaverisuhteet, koska fitnessin aiheuttamat jälkisairaudet eivät anna kaverisuhteillensa mitään, ei kertakaikkiaan mitään. Ja mä en jaksa kuunnella sellaista, että kokoajan joku valittaa ku on niin läski, vaikka todellisuudessa painaa varmaan 30kg ja on sairaalloisen laiha. Mä en väitä itseäni lihavaksi, mutta mä vain olen lihonnut ja pyrin vain palaamaan siihen kokoon mikä olin ennemmin :) Antaisin mitä vaan, jos saisin elää siinä ajassa, että muodot oli kunniassa ja luut oli muotojen alla, eikä esittämässä jotain "muotoja". Mä oon henkisesti niin väsyny, mä en jaksa enää yhtään mitään paskaa. Mä vain pelkään, että milloin romahdan ja saanki jonku masennuksen ja siitä se helvetti sitte vasta alkaaki.

Ehkä lukion jälkeen muuttaminen auttais mua ja saisin uuden elämän? mutta siihen on niin pitkä aika, että en tiedä jaksanko sinne asti. Jonista en kuitenkaan halua luopua, koska se on tällähetkellä kaikkein tärkeintä <3 Sara on mulla edelleen, on ja pysyy. On vaan ollut todella huono talvi ratsastuksen ja nyt on ollut kaikenlaisia mutkia matkassa, niin ei olla saatu Saran kanssa kunnon treenaamista aikaiseksi.

Meen äitin kanssa huomenna Tampereen Hevosmessuille, niin postailen niistä sitte varmasti :) kamera tulee olemaan mukana ja en halua tietää minkälaisen rekallisen tuon sieltä Saralle ja mulle tavaraa :D tai sitten en välttämättä osta melkein mitään. Lauantai aamulla lähdetään ja mennään sinne messuille lauantai päiväksi ja sitte sunnuntaina shoppaillaan, sieltä sit kotia ja Nooran synttäreille. Kivaa viettää äitin kans laatuaikaa pitkästä aikaa :) Kun Saran selkä saadaan kuntoon niin sitte ruvetaankin treenailemaan ja pitää ruveta valmentajille soittelemaan, sekä aloittaa se koppiin treenaaminen ku alkaa olla jo valosaa ku äiti pääsee töistä ymm. Mulla on koeviikko nyt meneillään, mutta maanantaina onneksi viimmeinen koe, mikä on englanti. Mut tämän tunteiden purkauksen jne jälkeen niin eiköhän palailla vähä iloisempii postauksiin :) Jos teille tulee jotain kysyttävämpää niin laittakaa tänne kommenttia tulemaan tai kyselkää mun askissa, vastaan niihin tosi aktiivisesti: http://ask.fm/yourlittleprincesss ja uutta ulkoasua tulee kunhan kerkeen sellaisen tehdä :)

Molemmat kuvat © Essi K.