Sivut

perjantai 22. tammikuuta 2016

Thank you for helping me face my fears.

Mä en edes tiedä mistä aloittaisin, Saran tilanne menee kokoaikan vuoristorataa. Ensimmäiset 3 kuukautta Sara parani todella hyvin, kontrollissa kehuttiin ja kaikki meni niinkuin pitikin. Kerkesin muutaman laukkapätkänkin jopa ottamaan. Kun uuden vuoden aikoihin tuli kovat pakkaset, hevoset olivat sisällä kaksi päivää ja Sara oltiin jätetty yhdeksi päiväksi vielä sisälle, enkä syytä siihen tiedä vieläkään miksi. Kun hevoset olivat päivän olleet sisällä S ontui oikeaa etujalkaa, juuri sitä mitä ollaan yritetty saada kuntoon. S ei päässyt liikkumaan mihinkään suuntaan, ilman että se olisi näyttänyt siltä, että se kaatuu. Saatiin kipulääkkeet ja ontuminen lakkas muutaman päivän sisällä.


Kukaan ei teidä miksi, mutta Saran jalat turpos polviin asti ja ne oli ihan järkyttävät puupökkelöt ja kuumat. Eläinlääkäri käski seurailla tilannetta ja seurailtiinkin tilannetta siihen asti kunnes viikon päästä jalat puhkes. Kaikki neljä jalkaa vuotaa kudosnestettä, vasempaan etujalkaan S ei tykkää kun koskee ja se onkin pahimmassa kunnossa. Takajalat ei juurikaa enään ole turvonnut, mutta etujalat ovat. Vej on kuuma, mutta muut jalat eivät ole. Nyt Saralla on antibioottikuuri, minkä lisäksi annetaan ainakin kaksi sulfa kuuria, jalkoja tulee kylmätä ja yöksi laitetaan aina betadinehauteet. 


Kaiken tämän takia kontrollit on pitänyt peruuttaa, eikä tiedä mitä alkuperäiselle kipeälle jalalle kuuluu. En tiedä mihin tästä hyppäis, tuntuu, että kaikki sairaudet tulee ja kaikki mahdolliset lääkekuurit on tullut kokeiltua. Sanoinkin, että helpottavaa sinänsä kun nyt olisi aikaa lukea kirjoituksiin, mutta mielummin treenaisin, koska ei kroppa kestä kauaa enää tätä jatkuvaa stressiä. Kokoajan pitää stressata onko tilanne menossa huonompaan vai parempaan. En kuitenkaan voi kiistää sitä, ettenkö olisi varautun jo pahimpaan. Oon vain kyllästynyt ja suorastaan ärsyyntynyt siihen, kuinka muut jaksaa sanoa, että kyllä kaikki vielä parhain päin menee ja kaikki on niinkuin ennen. Ei, älkää sanoko niin. Pitäkää hiljaa vain sormet ristissä, niin ette muistuta mua tästä tilanteesta jatkuvasti. Kiitos kuitenkin niille jotka jaksaa tukea, mutta ei kukaan voi tälle tilanteelle mitään, voin vain itse yrittää hoitaa Saraa parhaani mukaan.

Jouluna oltiin ottamassa muutamat kuvat, kauheen onnistuneita ne eivät ole, mutta omapahan jotain yhteiskuvia sairaslomakin ajalta.


THANK YOU.
Thank you for guarding my secrets.
Thank you teaching me lessons my parents and teachers never could.
Thank you for being the best listener in the world.
Thank you for helping me fly.
Thank you for helping me face my fears.
Thank you for making me smile.
Thank you for showing me hard work really does pay off.
Thank you for for being my best friend.
Thank you for being my horse.
All the carrots in the world could never make up for the things you've done for me.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

I had a one way ticket to a place where all the demons go

Hiljaiseloa on epävirallisesti jonkin aikaa tullut vietettyä, mutta jos se nyt olisi ohi. En ole päivitellyt Sarankaan tilanteesta mitään, kaverit tietenkin tietävät mikä tilanne on, jos heitä on asia kiinnostanut. En ole blogiin kirjoittanut mitään, koska itse en ainakaan jaksaisi päivästä toiseen lukea puuduttavan samanlaisia postauksia, missä ei oikeastaan mitään "uutta" sisältöä olisi. Ennenkuin kerron mitä meille Saran kanssa kuuluu, ajattelin aloittaa itsestäni, että mitä minulle oikeasti kuuluu.

Elämässäni on tapahtunut niin paljon muutoksia, etten pysy enää itse perässä ja ainut ns. henkireikä on vaakalaudalla. Aina kun on ollut huono fiilis tai ylipäätänsä asiat menneet huonosti, on saanut keskittyä Saran kanssa treenaamiseen ja vitsit siitä hommasta tulee hyvä fiilis! Mutta nyt, en voikaan panostaa treenaamiseen, vaan pitää keskittyä Saran terveyteen. Voitte vain kuvitella miltä tuntuu, kun ei pääse pakoon asioita edes hetkeksi. 

Viimeinen jakso alkaa huomenna, enkä todellakaan ole valmis palaamaan melkein kolmen viikon joululomalta takaisin kouluun. Pitäisi jaksaa vielä viimeisetkin ponnistuksen valmistumisen eteen, koska kirjoitukset on erittäin lähellä, mutta missä motivaatio? Olen kuitenkin päättänyt, että nyt kun huomenna alkaa koulu niin viikkoon tulee sisältymään salilla ja tallilla käyminen, sekä opiskelu. Nyt on pakko tehdä jo jotain, koska oma tulevaisuuskin on pelissä. Salille pitää jaksaa sen takia, että kun/jos saa ruveta valmentautumaan Saran kanssa, niin en aivan parin minuutin jälkeen heitä hanskoja tiskiin kunnon puolesta. Eikä se pakkopullaa ole, treenaaminen on kivaa kunhan jaksaa paikan päälle mennä. 

Lyhyesti sanottuna kaikki on hyvin, mutta sitten toisaalta taas ei. En tunne oloani oikeastaan millään tapaa onnelliseksi, mutta eivät asiat toisaalta huonostikkaan ole. Saran terveyden ja opiskelun tuoma stressi ei ole kivaa ja tuntuu, ettei sitä määräänsä enempää jaksa edes. Kuinka kauan sitä jaksaa? En tiedä, aika loppusuoralla ollaan pikkuhiljaa kauanko oikeasti enää jaksan. 

Olimme Janitan kanssa kuvailemassa ja voi vitsit miten tykkäänkään näistä kuvista! Suurin osa kuvista onnistui ja en kyllä muista koska viimeksi olisin ollut näin tyytyväinen kuviin, joissa olen itse. Toki Janitakin on niin hyvä kuvaamaan, että siinä on oma osuutensa ;) 

Palailen muutaman päivän päästä kertomaan Saran tilanteesta, kunhan saan sen postauksen tehtyä loppuun. Ulkoasukin vaihtuu, kunhan saan siihen idean ja motivaation.






















Kaikki kuvat © Janita