Meidän koirat näkyy aina välillä täällä blogin puolella ja vaikka oon tehnyt niistä suppeat esittelysivut, niin tuntuu etteivät lukijat oikein tiedä niistä silti mitään. Ajattelin, että voisin tehdä niistä videot jossain vaiheessa, mutta koska uskon sen olevan äärettömän hankalaa kahden ADHD pakkauksen kanssa, niin jätän sen suosiolla paremmalle ajalle. Sen sijaan tähän luukkuun kerronkin erilaisia muistoja, mitkä ovat kultaakin kalliimpia. Vili kuitenkin on se koira, joka on paljon lähempänä sydäntäni, vaikka meillä toinen koira onkin. Voin erillisen luukun tehdä sitten Ritasta ja siihen liittyvistä muistoista, ettei näistä tule liian pitkiä.
Mitkä on teidän parhaat muistot koiranne kanssa?
Sunnuntaina kun itse olin vielä nukkumassa, oli muut perheenjäsenet vieneet Vilin, vanhemman koiramme metsälle. Vili oli kiitettävät 7 tuntia ollut metsässä haukkumassa hirvelle, mutta juuri kun olimme koiraa menossa hakemaan, oli Vili päättänyt mennä tielle juoksemaan. Kun lähdin isän kanssa hakemaan koiraa ja iskä sanoi Vilin menneen tielle, mun sydän hyppäsi kurkkuun. Tiesin, että Vili hoksaa väistää autoja, olinhan opettanut sen siihen pienestä asti. Iskäkin ääneen ihmettelin, että miten koira oli ylipäätänsä mennyt tielle juoksemaan, kun ei sitä yleensä tee. Pysäytimme auton linja-autolle tarkoitettuun pysähdyspaikkaan ja odotimme yhden auton menevän ohi, ennenkö pyysimme Viliä autolle, vaikka se juoksikin jo auton suuntaan. Me olimme tien oikealla puolella ja Vili vasemmalla puolella. Kun ohi menevä auto oli metrin päässä Vilistä, Vili väisti aina autoa metrin autosta poispäin, vaikka ojaan olisi pitänyt mennä. En ennen ollut nähnyt, kuinka Vili oikeasti toteuttaa auton väistämisen, niin jotenkin liikutuin nähdessäni sen. Tottakai koira on itselle kuin oma lapsi, niin liikutuin kuinka oikeasti Vili on ottanut opista mallia ja kuinka fiksusti se oikeasti osaa käyttäytyä. Kun Vili oltiin saatu autoon, niin kotimatkan ajan sain pitää isoa rakasta karvakasaa sylissäni ja sain viedä sen turvallisesti kotiin.
Olen aina ollut Viliä kohtaa ylihuolehtivainen ja pelännyt sen puolesta monia kertoja. Vaikka Vili on osoittanut monesti olevansa fiksukin ja pärjäävänsä, ei siihen asiaan vain aina luota. Asian voi kiteyttää näin: luotan Viliin, mutta en luota metsässä olevaan karhuun mille Vili haukkuu. Vili on aina metsästä palannut ehjin nahoin, mutta silti sitä aina miettii jossitellen. Kaikkein huvittavinta tässä ylihuolehtivaisuudessa on se, että kuinka Vili näyttää sen. Olimme muutama vuosi sitten isovanhempieni mökillä ja huomasin Vilin ontuvan toista etujalkaansa. Se ei varannut siihen täysin painoaan, mutta ei kuitenkaan vaikuttanut äärettömän pahalta. Jalasta ei löytynyt mitään mikä olisi antanut ontumiselle selityksen. Vili kuitenkin laittoi söpömagneettinsa täysille ja päätti esittää, että häntä sattuu vielä enemmän. Vili siis huomasi, että säälin häntä ja huomasi asian edut: se sai jatkumatonta huomiota.
Kaikista pelottavin kokemus Vilin kanssa on ollut se, kun olimme kerran lähellä olevalla pururadalla lenkillä. Olimme juosten liikenteessä ja melkein olimme jo pururadan puolessa matkassa. Yhtäkkiä Vili pysähtyi, meni maahan makaamaan ja kiljahti. Havahduin kiljahdukseen ja kuinka naru veti minut takaisin taaksepäin, enkä päässytkään eteenpäin. Vili makasi maassa kyjellään ja piti tassuaan ylhäällä, sekä vikisi. Se ei suostunut nousemaan ja minä menin ihan paniikkiin. Halasin maassa makaavaa koiraa ja itkin vain, että tähänkö se nyt kuolee. Ensimmäinen ajatukseni oli miten saan koiran kotiin ja minulla ei ollut puhelinta mukana, minkä takia en voinut apua hälyttää paikalle. Päätin, että yritän jotenkin kantaa ison painavan koiran keinolla millä hyvänsä. En saanut koiraa kannettua, mutta kun sain vihdoinkin Vilin edes seisomaan lähdin kävelemään sen kanssa hitaasti ja autoin sitä kävelemään eteenpäin. En ollut löytänyt taaskaan Vilistä mitään tikkua tai muutakaan, miksi se olisi tuntenut tuollaista kipua ja ontunut. Kun olimme jo melkein kotona, koira alkoi kävellä itse, täysin normaalisti ja päättäväisesti kotia kohti. Onneksi ei loppujen lopuksi käynyt kuinkaan, mutta muistan tilanteen loppu elämäni ajan, se on varmaa.
Maailman parhain koira <3
