Hiljaiseloa on epävirallisesti jonkin aikaa tullut vietettyä, mutta jos se nyt olisi ohi. En ole päivitellyt Sarankaan tilanteesta mitään, kaverit tietenkin tietävät mikä tilanne on, jos heitä on asia kiinnostanut. En ole blogiin kirjoittanut mitään, koska itse en ainakaan jaksaisi päivästä toiseen lukea puuduttavan samanlaisia postauksia, missä ei oikeastaan mitään "uutta" sisältöä olisi. Ennenkuin kerron mitä meille Saran kanssa kuuluu, ajattelin aloittaa itsestäni, että mitä minulle oikeasti kuuluu.
Elämässäni on tapahtunut niin paljon muutoksia, etten pysy enää itse perässä ja ainut ns. henkireikä on vaakalaudalla. Aina kun on ollut huono fiilis tai ylipäätänsä asiat menneet huonosti, on saanut keskittyä Saran kanssa treenaamiseen ja vitsit siitä hommasta tulee hyvä fiilis! Mutta nyt, en voikaan panostaa treenaamiseen, vaan pitää keskittyä Saran terveyteen. Voitte vain kuvitella miltä tuntuu, kun ei pääse pakoon asioita edes hetkeksi.
Viimeinen jakso alkaa huomenna, enkä todellakaan ole valmis palaamaan melkein kolmen viikon joululomalta takaisin kouluun. Pitäisi jaksaa vielä viimeisetkin ponnistuksen valmistumisen eteen, koska kirjoitukset on erittäin lähellä, mutta missä motivaatio? Olen kuitenkin päättänyt, että nyt kun huomenna alkaa koulu niin viikkoon tulee sisältymään salilla ja tallilla käyminen, sekä opiskelu. Nyt on pakko tehdä jo jotain, koska oma tulevaisuuskin on pelissä. Salille pitää jaksaa sen takia, että kun/jos saa ruveta valmentautumaan Saran kanssa, niin en aivan parin minuutin jälkeen heitä hanskoja tiskiin kunnon puolesta. Eikä se pakkopullaa ole, treenaaminen on kivaa kunhan jaksaa paikan päälle mennä.
Lyhyesti sanottuna kaikki on hyvin, mutta sitten toisaalta taas ei. En tunne oloani oikeastaan millään tapaa onnelliseksi, mutta eivät asiat toisaalta huonostikkaan ole. Saran terveyden ja opiskelun tuoma stressi ei ole kivaa ja tuntuu, ettei sitä määräänsä enempää jaksa edes. Kuinka kauan sitä jaksaa? En tiedä, aika loppusuoralla ollaan pikkuhiljaa kauanko oikeasti enää jaksan.
Olimme Janitan kanssa kuvailemassa ja voi vitsit miten tykkäänkään näistä kuvista! Suurin osa kuvista onnistui ja en kyllä muista koska viimeksi olisin ollut näin tyytyväinen kuviin, joissa olen itse. Toki Janitakin on niin hyvä kuvaamaan, että siinä on oma osuutensa ;)
Palailen muutaman päivän päästä kertomaan Saran tilanteesta, kunhan saan sen postauksen tehtyä loppuun. Ulkoasukin vaihtuu, kunhan saan siihen idean ja motivaation.
Oi vähän ihania noi kuvat :) *sydänsilmäemoji ;)
VastaaPoistakiitti! :)
Poista