Tiedättekö sen tunteen, kun kaiken tapahtuneen jälkeen voi jo vähän hengittää ja tuntee olonsa vihdoin onnelliseksi. Lauantai oli sellainen päivä. Olimme Saran kanssa Heidin valmennuksessa ja työskentelimme ravissa tehtäviä (kolmikaarista kiemurauraa, johon liitettiin voltteja). Yhdessa vaiheessa Sara vain hoksasi, että nyt tehdään taas hommia ja palaset vain loksahtivat paikoilleen. Sara oli juuri sellainen kuin se oli ennen pitkää sairaslomaa. Sara on niin miellyttävä ratsastaa kun saa sen tajuamaan, että nyt tehdään töitä. Siinä vaiheessa tuli sellainen fiilis, että vitsit kun työskentelyä onkin ollut ikävä ja Sara on juuri oikeanlainen hevonen minulle. Lopuksi laukkasimme kaksi volttia ja Sarasta näki kuinka se nautti. Sarasta on nyt nähnyt kuinka sillä on ollut ikävä tehdä töitä ja näyttää mihin siitä on. Itkuhan siinä tuli lopuksi, kun Sara on niin hieno hevonen ja pitkä matka ollaan taas tähän pisteeseen menty. En kyllä muista koska viimeksi olisin ollut niin onnellinen, että olisin ruvennut itkemään. Kyllä tämä tästä, ainakin toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti