Thank you for helping me face my fears.

Mä en edes tiedä mistä aloittaisin, Saran tilanne menee kokoaikan vuoristorataa. Ensimmäiset 3 kuukautta Sara parani todella hyvin, kontrollissa kehuttiin ja kaikki meni niinkuin pitikin. Kerkesin muutaman laukkapätkänkin jopa ottamaan. Kun uuden vuoden aikoihin tuli kovat pakkaset, hevoset olivat sisällä kaksi päivää ja Sara oltiin jätetty yhdeksi päiväksi vielä sisälle, enkä syytä siihen tiedä vieläkään miksi. Kun hevoset olivat päivän olleet sisällä S ontui oikeaa etujalkaa, juuri sitä mitä ollaan yritetty saada kuntoon. S ei päässyt liikkumaan mihinkään suuntaan, ilman että se olisi näyttänyt siltä, että se kaatuu. Saatiin kipulääkkeet ja ontuminen lakkas muutaman päivän sisällä.

Kukaan ei teidä miksi, mutta Saran jalat turpos polviin asti ja ne oli ihan järkyttävät puupökkelöt ja kuumat. Eläinlääkäri käski seurailla tilannetta ja seurailtiinkin tilannetta siihen asti kunnes viikon päästä jalat puhkes. Kaikki neljä jalkaa vuotaa kudosnestettä, vasempaan etujalkaan S ei tykkää kun koskee ja se onkin pahimmassa kunnossa. Takajalat ei juurikaa enään ole turvonnut, mutta etujalat ovat. Vej on kuuma, mutta muut jalat eivät ole. Nyt Saralla on antibioottikuuri, minkä lisäksi annetaan ainakin kaksi sulfa kuuria, jalkoja tulee kylmätä ja yöksi laitetaan aina betadinehauteet. 

Kaiken tämän takia kontrollit on pitänyt peruuttaa, eikä tiedä mitä alkuperäiselle kipeälle jalalle kuuluu. En tiedä mihin tästä hyppäis, tuntuu, että kaikki sairaudet tulee ja kaikki mahdolliset lääkekuurit on tullut kokeiltua. Sanoinkin, että helpottavaa sinänsä kun nyt olisi aikaa lukea kirjoituksiin, mutta mielummin treenaisin, koska ei kroppa kestä kauaa enää tätä jatkuvaa stressiä. Kokoajan pitää stressata onko tilanne menossa huonompaan vai parempaan. En kuitenkaan voi kiistää sitä, ettenkö olisi varautun jo pahimpaan. Oon vain kyllästynyt ja suorastaan ärsyyntynyt siihen, kuinka muut jaksaa sanoa, että kyllä kaikki vielä parhain päin menee ja kaikki on niinkuin ennen. Ei, älkää sanoko niin. Pitäkää hiljaa vain sormet ristissä, niin ette muistuta mua tästä tilanteesta jatkuvasti. Kiitos kuitenkin niille jotka jaksaa tukea, mutta ei kukaan voi tälle tilanteelle mitään, voin vain itse yrittää hoitaa Saraa parhaani mukaan.

Jouluna oltiin ottamassa muutamat kuvat, kauheen onnistuneita ne eivät ole, mutta omapahan jotain yhteiskuvia sairaslomakin ajalta.

THANK YOU.

Thank you for guarding my secrets.

Thank you teaching me lessons my parents and teachers never could.

Thank you for being the best listener in the world.

Thank you for helping me fly.

Thank you for helping me face my fears.

Thank you for making me smile.

Thank you for showing me hard work really does pay off.

Thank you for for being my best friend.

Thank you for being my horse.

All the carrots in the world could never make up for the things you've done for me.

I had a one way ticket to a place where all the demons go

Hiljaiseloa on epävirallisesti jonkin aikaa tullut vietettyä, mutta jos se nyt olisi ohi. En ole päivitellyt Sarankaan tilanteesta mitään, kaverit tietenkin tietävät mikä tilanne on, jos heitä on asia kiinnostanut. En ole blogiin kirjoittanut mitään, koska itse en ainakaan jaksaisi päivästä toiseen lukea puuduttavan samanlaisia postauksia, missä ei oikeastaan mitään "uutta" sisältöä olisi. Ennenkuin kerron mitä meille Saran kanssa kuuluu, ajattelin aloittaa itsestäni, että mitä minulle oikeasti kuuluu.

Elämässäni on tapahtunut niin paljon muutoksia, etten pysy enää itse perässä ja ainut ns. henkireikä on vaakalaudalla. Aina kun on ollut huono fiilis tai ylipäätänsä asiat menneet huonosti, on saanut keskittyä Saran kanssa treenaamiseen ja vitsit siitä hommasta tulee hyvä fiilis! Mutta nyt, en voikaan panostaa treenaamiseen, vaan pitää keskittyä Saran terveyteen. Voitte vain kuvitella miltä tuntuu, kun ei pääse pakoon asioita edes hetkeksi. 

Viimeinen jakso alkaa huomenna, enkä todellakaan ole valmis palaamaan melkein kolmen viikon joululomalta takaisin kouluun. Pitäisi jaksaa vielä viimeisetkin ponnistuksen valmistumisen eteen, koska kirjoitukset on erittäin lähellä, mutta missä motivaatio? Olen kuitenkin päättänyt, että nyt kun huomenna alkaa koulu niin viikkoon tulee sisältymään salilla ja tallilla käyminen, sekä opiskelu. Nyt on pakko tehdä jo jotain, koska oma tulevaisuuskin on pelissä. Salille pitää jaksaa sen takia, että kun/jos saa ruveta valmentautumaan Saran kanssa, niin en aivan parin minuutin jälkeen heitä hanskoja tiskiin kunnon puolesta. Eikä se pakkopullaa ole, treenaaminen on kivaa kunhan jaksaa paikan päälle mennä. 

Lyhyesti sanottuna kaikki on hyvin, mutta sitten toisaalta taas ei. En tunne oloani oikeastaan millään tapaa onnelliseksi, mutta eivät asiat toisaalta huonostikkaan ole. Saran terveyden ja opiskelun tuoma stressi ei ole kivaa ja tuntuu, ettei sitä määräänsä enempää jaksa edes. Kuinka kauan sitä jaksaa? En tiedä, aika loppusuoralla ollaan pikkuhiljaa kauanko oikeasti enää jaksan. 

Olimme Janitan kanssa kuvailemassa ja voi vitsit miten tykkäänkään näistä kuvista! Suurin osa kuvista onnistui ja en kyllä muista koska viimeksi olisin ollut näin tyytyväinen kuviin, joissa olen itse. Toki Janitakin on niin hyvä kuvaamaan, että siinä on oma osuutensa ;) 

Palailen muutaman päivän päästä kertomaan Saran tilanteesta, kunhan saan sen postauksen tehtyä loppuun. Ulkoasukin vaihtuu, kunhan saan siihen idean ja motivaation.

Kaikki kuvat © Janita 

Vastaan ei tule sun kaltaistas milloinkaan

En tiedä miksi, mutta jotenkin en uskalla, jaksa, enkä halua kirjoittaa Saran tilanteesta tänne blogiin mitään. Todella monen hevonen (joiden blogeja olen jo kauan aikaa lukenut) on/on ollut sairaslomalla ja rehellisesti sanottuna on saanut lukea ihan kamalia asioita. Osaan vain kuvitella kuinka meille käy Saran kanssa ihan samalla lailla, eikä mikään menekään niinkuin olisi pitänyt.  En halua puhua asiasta - pelottaa liikaa. Tuntuu kuin olisi yksin tässä maailmassa ja joku yrittää viedä viimeisenkin asian minulta mikä on tärkeä. On ihania ihmisiä, jotka tukevat ja tsemppaavat, mutta sitten kuitenkin ne jäävät parhaiten mieleen jotka polkevat maahan, joko tahallisesti tai tahattomasti.

"Pyydän vain mahdollisuutta olla taas niin onnellinen kuin olin..."

Kaikista ajatuksista huolimatta Sara on voinut oikeinkin hyvin, ei ole ontunut tai ollut muutakaan normaalista poikkeavaa. Keskiviikkona kävimme Takalan klinikalla kontrollissa ja kaikki sujui hyvin. Vähän neiti kyseenalaisti lastaamisen katsomalla päälle, mutta meni sinne kuitenkin nätisti. Klinikalla Sami lupasi hyvää, vaurio on lähtenyt hyvin parantumaan ja sain kehuja hyvästä hoidosta. Sain ohjeeksi kuntouttaa Saraa nyt ajallisesti eli pikkuhiljaa lisäillä ravia, mutta kuitenkin sama tempo täytyy pitää päivittäin. Vakituisen temmon avulla voidaan heti paikantaa missä on mennyt vikaan, jos jotain poikeavaa on sattunut ja jalka reagoinut siihen. Kahden kuukauden päästä taas kontrolliin ja sillä aikaa kuntoutetaan ravia marraskuun ja joulukuun ajan, sekä joulukuun lopussa voi kokeilla laukkaakin jalan ehdoilla. Kaikki näyttää hyvältä tulevaisuutta ajatellen, mutta en rehellisesti uskalla iloita... Tämän sairasloman aikana on oikeasti tullut tajuttua kuinka tajuttoman tärkeä Sarppa on ja on saanut todeta, että S on oikeasti elämäni hevonen.

"I believe that there is a force that knows what you really love

why you are really here

what you came to do and what will have you feeling so fulfilled that you cannot fail at it."

- Scout Wilkins

HIHS 2015

HIHS tuli ensimmäistä kertaa koettua ja nähtyä. On se kyllä täysin eri asia olla paikan päällä, kuin katsoa televisiosta kilpailuja. Katsomossa oli niin ihana kilpailutunnelma ja muutenkin oli kyllä mahtava päivä! Olimme äidin kanssa vain lauantaina ja se riitti ihan hyvin. Ainut asia mihin oikeasti petyin oli expo, mutta eihän se edes ole HIHS'n pääasia. Muutaman tarpeellisen jutun kuitenkin löysin sieltä exposta, mutta esittelen myöhemmin videolla kaikki viikonlopun ostokset. 

Sai vain ihailla katsomosta kuinka hienoa yhteistyötä hevosten kanssa ihmiset tekivät. HIHS onnistui kasvattamaan omaa intohimoa ratsastusta kohtaan ja kasvatti motivaatiotakin huimasti. Nyt kun vain saisi hevosen kuntoon niin pääsisi treenaamaankin sen oman hevosen kanssa. On se kivaa päästä muiden hevosten kanssa treenaamaan, mutta kyllä oma on vain oma ja sen kanssa on kaikkein kivointa treenata. 

Kerron vielä seuraavassa postauksessa paremmin koko viikonlopustamme helsingissä :)

Star Wifigo

Torstaina olin tunnilla ja sain ratsukseni Figon. Figo on uusi ratsastuskoulun puolella ja olikin hauskaa että sain sen, koska juuri muutama päivä sitten olin Joonalle sanonut, että olisi kiva kokeilla Figoa joskus. Figo on erilainen kuin Sara ja onkin erittäin virkistävää mennä erilaisilla hevosilla. Figossa ja Patessa kuitenkin on samanlainen piirre, koska molemmat yrittävät turhan alas ja pää tippuu herkästi ns. jalkoihin. Figo kuitenkin yrittää liian matalaksi yleensä silloin kun se ei jaksa enää kantaa itseään.

Jonna pyysi ratsastamaan Figon lauantaina ja sunnuntaina ja itse tein innoissani työtä käskettyä. On niin kivaa päästä ratsastamaan kunnolla ja erilaisten hevosten avulla pystyy itseäänkin kehittämään. Perusratsastin Figon molempina päivinä hyödyntäen torstain tunnin neuvoja. Torstain tunnilla menimme perusjuttuja läpi, saimme itsenäisesti työskennellä ja Jonna antoi neuvoja. Figo on toipilas ja kuntoa pitää kehittää yms. Juurikaan se ei ratsastukseen vaikuta, mutta laukka vain tehdään ns. pätkissä eli jos on voltilla niin 1/4 voltista laukkaa, muutama asken ravia ja taas laukkaa. Sunnuntaina kuitenkin otin vähän pitempiä pätkiä laukkaa, koska Figo näytti jaksavan jo todella paljon paremmin kuin esim. torstaina tunnilla.

Harmillista kun olisi ollut teille niin paljon hienoja kuvia, mutta 400 kuvaa katosi taivaan tuuliin ja vain nämä jollain tapaa julkaisukelpoiset kuvat olivat jäljellä... Onneksi edes muutama jäi, mutta ärsyttäähän se silti. Palailen viimeistään viikonloppuna :) Tällä viikolla paljon tekemistä tiedossa, mutta niistä lisää myöhemmin!

You feel what I feel inside

Mulla on kyllä maailman parhaita kavereita. Olen saanut kokeilla nyt niin paljon erilaisia hevosia ja muutenkin ollut onnea siinä, että saan ratsastaa sydämeni kyllyydestä, vaikka oma onkin sairaslomalla. Perjantaina pääsin ratsastamaan Patella toista kertaa, tosin ensimmäisellä kerralla kävelin vain oikeastaan maastossa. Pääsin ensimmäistä kertaa Paten kanssa vähän tekemäänkin jotain ja sain kunnolla tutustua siihen. 

Ratsastin Paten pellolla, enkä tehnyt Patenkaan kanssa mitään ihmeellistä. Perusratsastin vain, mutta sitten Janita keksi meille tehtävän: puomikuja ja sen avulla ns. kahdeksikkoa. Puomikujan avulla aina suoristin Paten ja sen jälkeen aina vuoroitellen voltteja oikealle tai vasemmalle puolelle. Lopuksi yritin aina pysäyttää puomikujan kohtaan Paten, mutta se osoittautui erittäin haastavaksi :D Pate oli aika haastava ratsastaa. Pate meni pää ylähäällä tai toinen vaihtoehto oli pudottaa pää jalkoihin... kultaista keskitietä oli haastava löytää. Aluksi Pate oli jännittynytkin, mutta aika nopeasti se kuitenkin renoutui. Kyllä sieltä tuli tosi hyviäkin pätkiä kunhan pääsi pikkusen perille mitä pitäisi tehdä. Pate leikki välillä kuolaimellakin, mutta ei sitä onneksi paljoa tehnyt, pikkuisen aluksi. Ehdottomasti näette vielä muulloinkin Patea täälä blogin puolella :) Käykää kattomassa Janitankin blogi, sieltä pääsee lukemaan Patenkin kuulumisia yms.

Pysäyttäminen oli välillä turhankin haastavaa :D

Janitalle kiitos ihanista kuvista!